Onks tää nyt sit joku muistopuhe vai?

No niin, tänään se sitten tapahtui. Woody lähti vihreämmille laitumille <3. Olen tiennyt tämän kauan ja täten valmistellut itseäni jo pitkään. Woody lähti siinä mielessä hyväkuntoisena, että sillä tuskin oli kipuja lepotilassa. Kipujen määrää ja laatua on vaikea arvioida, mutta toki sitä omasta hevosestaan pystyy jotakin sanomaan. Jotenkin on tosi tyhjä ja väsynyt olo...nyt vasta tajuaa isänkin kuoleman. Nämä sattui nyt sitten osumaan molemmat viiden päivän sisään. Mulla on yllättävän levollinen mieli olosuhteisiin nähden. Nyt mun ei tartte ahdistua Woodyn mahdollisista kiputiloista. Mielestäni hoidin tämän nopeasti ja järkevästi. Vein itse hevosen teurastamon ovelle saakka. Olen sitä mieltä, että jos on munaa ostaa hevonen, elää ja kokea sen kanssa yhteiset asiat, täytyy myös olla munaa viedä hevonen itse viimeiselle matkalle. En käsitä ajatusta, että joku ei siihen pysty. Siihen täytyy pystyä!!! Se on jokaisen hevosenomistajan velvollisuus. Se tekee kipeää, mutta niinhän sen kuuluukin. Se on sitä elämää!

Woodysta tuli paljon enemmän kuin osasin ikinä kuvitella. Kun ekaa kertaa talutin sitä maapuomia kohti vuonna 2007, eikä se suostunut tulemaan viittä metriä lähemmäksi, en tosiaan kuvitellut että siitä tulee mulle ruusukehai ja aluetason estehevonen :) Se oli loppuun asti tietyllä tapaa "vaikea" ratsastettava kuuman ja hermostuneen luonteensa vuoksi. Mua ei koskaan silti pelottanut sen kanssa. Pelkäämispuolen sai hoitaa katsojat yleisössä, hih! Jännittänyt olen pirusti kisoissa, mutta varsinaista pelkoa en koskaan tuntenut. Woody luotti minuun aina ja teki AINA parhaansa. Jopa silloin, kun en tiennyt sen olevan jo todella kipeä. Huumorintajua sillä kapulalla ei ollut minkään vertaa, se oli uskomaton tosikko. Mutta juurikin tosikkoluonteensa takia se aina ylitti itsensä. Se ei pelleillyt tai tehnyt mitään temppuja. Woodylla oli aina vankka perustelu tekemisilleen. Sen kanssa ei tarvinnut miettiä, että se "testailee" tai "näsäviisastelee" ihmiselle. Se oli aina äärimmäisen tosissaan kaikessa.

Woody oli toisaalta tosi arka ja pelkäsi paljon asioita, mutta toisaalta äärimmäisen rohkea ja itsetietoinen. Este sai olla ihan minkälainen tahansa, siitä mentiin yli. Woody ei koskaan katellut tai pelännyt hurjankaan näköisiä esteitä. Se oli jotenkin sisäistänyt, että niistä mennään aina yli, kun täti niin kerran tahtoo :) Myös rataesteet ja kisatilanteet hoidettiin aina huolellisesti ja tosissaan. Tästä esimerkkinä se, että Woody ei koskaan kieltänyt ulos kisoissa. Itseasiassa kieltoja kisoissa ei tullut kuin kaksi koko kisauran aikana. Me kuitenkin kierrettiin paljon eri paikoissa ja aika hurjiakin esteitä/ratoja osui matkan varrelle. Luotin kuin kivimuuriin siihen hevoseen esteradalla!!! Woodya ei myöskään haitannut, vaikka minä jännitin. Se veti aina korvat tötterössä ja hyvällä itsetunnolla ratsastajasta huolimatta.

Woody oli oikeesti ihan huippu :) Kuinka moni hevonen on aina hyvällä tuulella, innokas, eikä koskaan osoita mieltään ihmiselle, vaan kunnioittaa aina?! Muille hevosille se sitten purki olojaan kaiken aikaa, mutta ei ihmisille...onneksi :) Iso aukko jää eikä sitä toinen hevonen voi korvata. Eikä ole tietenkään tarviskaan. Asennoidun nyt niin, että seuraava poniini on omanlaisensa ja ihana omalla tavallaan :) Olen sitä mieltä, että aito hevosihminen rakastaa hevosia rodusta tai luonteesta riippumatta ja nauttii uudesta tulokkaasta yhtä paljon kuin vanhasta. Aikaa se toki vie, mutta mihinkäs tässä on kiire?! :)

Woodya hyvällä mielellä ja haikeana muistellen porskutamme eteenpäin tässä pimeässä syksyssä! Nimimerkillä: Dramaattista tekstiä herkkänä hetkenä

Voikohan heppojen taivaassa muka olla vihreämpää ruohoa kuin Sepolla?