Ensimmäinen hevoseni Chlinga, paremmin tunnettiin nimellä Jepu, oli amerikkalais-venäläinen orlov-ruuna. Se oli syntynyt vuonna 1990. Sen emä oli 18-aikainen Inga Streak ja isä 16-aikainen Chleo. Jepu oli väriltään punarautias ja rakenteeltaan lyhyt ja pyöreähkö. Tosin se oli minulla ollessaan vasta 3-4 vuotias eli kasvu oli kesken. Aloin hoitaa Jepua sen ollessa 2-vuotias. Se oli todella arka ja säpäkkä varsa. Karsinasta se lähti vauhdilla ja piti osata varoa. Monia kertoja menin narun perässä maha maata kyntäen pihan läpi ja joskus tarhoille asti. Eräänkin kerran muistan kyntäneeni umpihangessa suu ja silmät täynnä lunta. Jossain vaiheessa ennen tukehtumista olen päästänyt irti...Ylös hangesta ja hakemaan kaakki pihan periltä! Olin tuolloin 14-vuotias. Jepun isä Chleo oli kuollut traagisesti aivan varsan silmien alla. Chleo oli päässyt lenkillä irti ja tullut kilometri tolkulla kotiin yksin kärryjen kanssa. Isoa tietä ja vaikka mistä. Kotipihaan käännyttäessä, naapurin mies tuli autollaan mäen takaa eikä ehtinyt väistää, vaan täräytti autollaan suoraan Chleon kylkeen. Jalka poikki. Toinen naapuri kävi hevosen heti ampumassa. Jepu oli tässä vaiheessa emänsä Ingan kanssa aivan vieressä tarhaamassa. Sekä varsa että emä tulivat aidoista läpi paniikin vallassa. Jotakin outoa pelkoa ja ahdistusta siihen varsaan jäi moneksi vuodeksi. Olisihan se voinut myöhemmin rauhoittua, nuorihan se vielä kuollessaankin oli.
Joulun jälkeen Jepu täytti "virallisesti Hippoksen mukaan" 3-vuotta. Totuus oli 2,5 vuotta. Tuolloin kuitenkin aloin ratsastella sillä. Ensin isoa laiduntarhaa ympäri ja pian jo vetelin sillä yksin maastossa ympäri Lemin kuntaa. Ei silloin kukaan kysellyt ja miettinyt, että pärjäänkö nuoren lämppärin kanssa vai en. Sitä vaan mentiin ja pärjättiin. Reipas olin jo silloin :) Rakentelin sille puunrunko-esteitä poluille ja väliin harjoittelin volttausta hakkuualueilla. Kesällä täytin 15 ja Jepu ostettiin minulle omaksi. Se oli siis 3 vee. Olin tehnyt sen kanssa jo yhtä ja toista. Välillä ajettiin sitä kärryilläkin, mutta yleensä ratsastin. Ratsastaessa sain sen toimimaan hyvin, mutta kärryjen edessä se oli vaikea. Yksin minua ei koskaan päästetty kärryjen kanssa. Se tuppasi menemään mihin halusi ja jos ei päässyt, nousi korkealle pystyyn. Tässä kohtaa ajurin oli aina pakko antaa periksi ettei hevonen mene takakautta ympäri. Myöhemmin se kyllä alkoi toimia kärryjenkin edessä.
En minä tuolloin nuorena tyttönä osannut ajatella kuinka nuorta hevosta käsitellään. Monta asiaa tein väärin ja tunnen syyllisyyttä väliin vieläkin...Vuodet ovat opettaneet paljon. Jepun omistaja ennen minua oli R.T.-talli eli Reino Talkan nimestä tuo R.T. Reino oli tuolloin 78-vuotias pappa, joka siis edelleen ajoi hevosia ja oli hyvässä kunnossa. Reino on eittämättä ollut yksi Suomen etevimmistä ravimiehistä. Reino omisti ja valmensi aikoinaan sh-ruuna Olaria, joka sai urallaan paljon mainetta ja kunniaa ja tietysti...rahaa! Olari voitti starttinsa mm. 21 kertaa putkeen, mitä en tiedä onko kukaan muu tehnyt?! Viesker ehkä...Reino oli siis nimellisesti mukana myös tämän hevosen valmennuksessa, vaikka hevonen asuikin Reinon tyttären Merjan kotona. Merja ja Merjan mies Markku olivat minulle kuin toinen perhe. Asuin ja elin puolet ajasta heidän kotonaan ja hoitelin hevosia. Siihen aikaan Merjalla ja Makella oli myös pari muuta hevosta ja Merjan veljellä, Heikillä, yksi tässä samassa tallissa.
Kuten tuli jo todettua, Reino oli hevosmies vimosen päälle ja taitoa oli vaikka mihin. Vanhasta Hubertus-seurastakin soitettiin aina hänet hätiin. Reino vaan tahtoi olla hiukan viinaanmenevä ja tästä saatiinkin kerran koko porukka melkoinen opetus...Reino oli lähdössä ajelemaan Jepua, mutta sekä kuski että hevonen olivat vähän kierroksilla. Kuskille oli maistunut lääkekaapin pirtu ja hevonenhan reagoi heti voimakkaasti. Jepu otti ja lähti heti kotipihassa, jolloin Reino (vanhentunut ja humalassa kun oli) keikahti selälleen pois kärryistä. Jepu siitä hermostui ja nykäisi epätasaisen maan kautta kärryt ympäri ja ne sitten paiskautuivat joka askeleella hevosen takajalkoihin...Kamalaa oli tätä kattella sivusta!
Eläinlääkäri ei tiennyt selviääkö hevonen vammoistaan, mutta hunajakääreillä ja hyvällä hoidolla se aikojen päästä tästä kuntoutui. Koppihoitoa taisi tosin kestää useampi kuukausi. Minä istuin Jepun karsinassa olkien päällä ja se nuoli minun haalarin hihat läpimäriksi. Taisin muutaman yön nukkuakin sen boksissa.
Jepun kanssa sattui ja tapahtui, koska se oli niin mahdottoman säikky ja arvaamaton. Opin silti olemaan sen kanssa. Siinä oli jotakin hyvin inhimillistä ja se otti ihmisen omakseen. Sitten sen kanssa kaikki onnistui. Se muutti jossain vaiheessa pois Laurikaisilta (Merja ja Make) ja vein sen lähemmäksi kotiani, jotta matka lyhenisi. Kauaa en ehtinyt sitä uudella tallilla pitää, kun meille tuli äidin kanssa pakkomuutto kaupunkiin...Jepu meni takaisin Laurikaisille ja minun käyntini tallilla vähenivät, koska lukio vei niin paljon aikaa. Hevonen siis myytiin...ei ollut aikaa eikä rahaa! Oltiin äidin kanssa kaksin ja rahat olivat tosi tiukassa. Kävin silloin tällöin hevosta katsomassa ja hoitamassa, mutta aika pian se myytiin kaupunkiin jollekin ravi-ihmiselle. Sitten kuulin, että se oli tehnyt jotain temppuja ja laitettu lihoiksi. Surullinen loppu siis tällä tarinalla :(
Tässä Jepun ja mun parivuotinen tarina lyhykäisyydessään. Kuvia ei siihen aikaan hirveästi oteltu tai jos otettiin, niin ne ovat Merjalla ja Makella.
